Äitiyden myötä työelämän kiireet on taakse jäänyttä elämää ainakin jonkin aikaa.
En ole varmaan koskaan lapsuuden jälkeen viettänyt näin
paljon aikaa mökillä. Varsinaista omaa mökkiä mulla ei ole, mutta kotipaikkani
Jaalassa on mökkikylä, www.ketomokit.com,
jota pyörittää nykyisin sisareni. Sieltä on aina löytynyt joku mökki tai yösija tarpeen vaatiessa. Anopillakin on upouusi
mökki Sipoon saaristossa ja sinne ajaa vain 45 minuuttia. Monta kertaa ollaan
vain lähdetty hetken mielijohteesta yhdeksi yöksi mökillle. Saunottu siellä,
grillattu ja tuijoteltu yöhön.
Saaressa oleilu on mulle ihan uusi maailma. Nyt Tove Janssonin juhlavuotena tuntuu hienolta päästä kokemaan jotakin, mitä hän rakasti. Olen pienten
vesistöjen tyttö, joten meren tuoksu, väri ja valtava koko isoine paatteineen on ollut
aikamoinen ihmetyksen aihe. Kasvit ja puut näyttää siltä, että ne todellakin
joutuvat pureutumaan maaperään ja taistelemaan olemassaolon oikeutuksestaan
kovassa tuulessa ja tuiverruksessa.
Kaikki mökin ympärillä on joko merta, kalliota tai metsää.
Liikkuminen on haasteellista ja hauskaa, kun joutuu vähän väliä
kiipeilemään, väistelemään oksia ja hyppimään kivillä. Tasaista hetkeä ei ole.
Eilen jouduin kohtaamaan suurimman pelkoni, kun
metsäreitille osui köllöttelevä käärme. Käärmeet on upean näköisiä eläimiä,
mutta jostain syystä niiden liikkumistapa ja sihinä on suoraan mun pahimmasta
painajaisesta. Myrkyllisyyskin totta kai, mutta en ehtinyt edes tajuta oliko
kyseessä kyy vai mikä, kun pingoin jo karkuun itku kurkussa ja vähän
silmässäkin. Syke nousi hetkessä taivaisiin ja kotiovikin oli vastassa
nopeammin kuin koskaan. Käärme ei ollut moksiskaan, ei tainnut ehtiä edes liikahtaa koko karkuunjuoksuepisodin aikana.
Lopuksi vielä paljastus: en ole heittänyt tänä vuonna
talviturkkia ollenkaan, vaikka mahdollisuuksia olisi kyllä riittänyt. Kylmä vesi ei ole mua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti